Kraka näyttää toisen albuminsa kannessa huomattavasti iloluontoisemmalta kuin millaiseksi yhtye lopulta osoittautuu. Radiokanavien soittolistoille biisejään saanut kvartetti on levyllä kohtalaisen vakavamielinen bändi, jonka kitarapopin kiinnostavuus jää ainakin vielä tässä vaiheessa kunnianhimoisuuden varjoon.
Kaunotar ja pelkuri tähtää niin kookkaaseen melodisuuteen, että Krakan voi hyvin kuvitella kuunnelleen Coldplayn kaltaisten “elämää suurempien” yhtyeiden tuotantoa. Yhtyeen olemukseen tuo lievää persoonallista leimaa laulaja-kitaristi Heikki Niemisen “hönkivä” tulkinta, mutta biisit sitä vastoin potevat melkoista omaleimaisuuden vajetta. Varsinaiseksi ansioksi Krakalle ei voi lukea sitäkään, että 80-lukulaiset syntsasoundit ja tanssibeatit kelpaavat sille turhan hyvin.
Harmaaksi jäävän levynsä rohkeimmalla raidalla Puolustaja II yhtye kohentaa henkisen ryhtinsä äärimmilleen ja valaa ujostelemattoman suurin sanoin uskoa laman nujertamiseksi.