Bändille pitäisi aina pyrkiä löytämään nimi, joka kuvastaa musiikkityyliä, sanoituksia ja jopa bändin olemusta. Kursk on tismalleen nimensä kuuloista musiikkia, verrataanpa sitä sitten uponneeseen ydinsukellusveneeseen tai Kurskin kaupungin liepeillä käytyyn panssarivaunuyhteenottoon. Kylmää, teräksistä ja jumalattoman kolkkoa. Nizhen möyriessä voi kuvitella veden tihkuvan merten jättiläisen seinäpulteista. Kursk-nimellä ei tehdä iloisia saati pöyhkeilevän progressiivisia ralleja.
Nizhe on ultraraskas albumi, jolla louhitaan musertavia kitarariffejä. Jos venäjäksi laulettu doom kuulosti ideana pelkältä vitsiltä, Nizhen riffit kertovat muuta. Ei naurata yhtään. Musiikki on luonnollisesti hidasta ja lohdutonta, synkästi tunnelmoivaa ja paikoin jopa kaunista – jos jäätävä teräs voi sitä olla. Kovin kekseliästä tai uutta luotaavaa se ei ole, ja jos laulukieltä ei lasketa, Nizhe ei sen paremmin puhkaise doomia uuteen kukkaan kuin kuihdutakaan sitä. Sellainen kutina levystä jää, että keikalla nämä runttaukset kulkevat hien ja savun saattelemina paremmin kuin levyllä.
Nizhe, alemmas. Se sopii niin bändin kuin raskasmetallinkin teemoihin. Ylöspäin ei tällaisella raatelulla ole asiaa.
