1980-luvun alussa taiteilijakollektiivina uransa aloittanut Laibach on huomioitu enemmän omaperäisen aatemaailmansa ja hämmennystä aiheuttaneiden propagandististen symboliensa johdosta kuin itse musiikkinsa ansiosta. Bändi lujitti taannoin myös Suomessa nauttimaansa suosiota säveltämällä musiikin hupaisaan Iron Sky -scifielokuvaan. Ikimuistoisten esiintymisiensä ohessa räväkkä slovenialaisryhmä on myös julkaissut liudan mielenkiintoisia studiolevyjä ja siinä jatkumossa Spectre kuuluu kärkituotoksiin.
Bändi panostaa Spectrella aiemminkin varsin usein valitsemaansa ilmaisuun, jossa yhdistyvät nyky- ja retroteknosoundit. Konemaailman jylinä ja yhtyeen solistin Milan Fransin yksi-ilmeinen örisevä puhelaulu ovat levyn vahvimmat tunnusmerkit. Karu ilmaisutapa ei kuitenkaan estä bändiä heittäytymästä hetkellisiin, lähes viihdemusiikin keveyttä muistuttaviin sfääreihin, jolloin naislaulajan heleät osuudet tuovat väriä musiikkia hallitsevaan lyijynharmauteen. Bändi tiedostaa myös rajalliset muusikkokykynsä ja on siksi viisasti delegoinut suuren osuuden sessiomuusikoiden hoidettaviksi. Kappaleiden nimet kuten No History, Resistance Is Futile tai Koran kielivät bändin intohimosta saada riepotella tulikuumiakin aiheita.
