Englannista tulee nykyään pökerryttävää vauhtia uusia naislaulajia. Useimmat sijoittuvat nu-soul-osastoon, joka tuottaa tänä päivänä eniten tyhjänpäiväistä ja persoonatonta fiilistelyä. Harvassa ovat ”uudet amywinehouset”, mutta Laura Mvula erottuu joukosta. 25-vuotias musta birminghamilainen johtaa paria gospel-kuoroa ja on opiskellut yliopistossa sävellystä, ja se kuuluu tällä debyyttialbumillakin.
Teksteiltään henkilökohtaisen oloinen Sing To The Moon on erittäin laulupainotteinen levy. Mvula laulaa monissa kappaleissa päällekkäisäänityksillä ikään kuin yhden hengen kuorona. Musiikki on myös sävellyspainotteista ja omat sovitukset vilisevät yksityiskohtia. Soittimia on valtavasti harpusta putkikelloihin.
Lauran oma sarka sisältää kaikenlaisten kosketinten lisäksi muun muassa sämpläystä ja rumpuohjelmointia. Jousia ja puhaltimia on pilvin pimein, mutta pääsääntöisesti Steve Brownin tuottama äänikuva hengittää avarasti, mitä nyt ohjelmoiduimmissa kohdissa rasittavan muovinen kumeus pukkaa pintaan.
Varsinkin laulussa ilmenevästä soul- ja gospel-pohjasta huolimatta lopputulos on enemmän klassisvaikutteista poppia kuin nu-soulia. Otteessa on samaa kerroksellisuutta kuin Brian Wilsonilla, Van Dyke Parksilla ja Animal Collectivella. Laulussa kuuluu Joni Mitchell ja Erykah Badu, joskus Nina Simonekin.
Sing To The Moon on niin monikerroksisesti runsas tapaus, ettei se aukene parilla kuuntelulla. En ole vielä läheskään täysin myyty, mutta ounastelen levyn kasvun jatkuvan.