LEEVI AND THE LEAVINGS: Hopeahääpäivä

LEEVI AND THE LEAVINGS
Hopeahääpäivä
Pyramid

Gösta Sundqvistin partio on ollut kehissä 25 vuotta, joten juhlalevyn nimi on luonnollisesti Hopeahääpäivä. Leevi & The Leavingsillä ja Suomen kansalla on ollut pitkällä taipaleellaan viileitäkin vaiheita, mutta liitto on kuitenkin kestänyt. Eikä loppua näy vieläkään.

Tähän puolisoon ei tunnu aika pystyvän. Laulut ovat uusia, mutta mikään ei ole muuttunut. Soinnut, rytmit ja soinnit kyntävät tuttua kapeaa sarkaa. Jotain nerokasta koko virityksessä silti on, ja nimenomaan laskelmoitua nerokkuutta. On ne haikeat, salaa kansanlaulumaiset melodiat, kertosäkeiden ovelat stemmat taustanaisten kanssa sekä mandoliinein ja akustisin kitaroin folkahtavasti helkkyvä soundi, jota ajoittain maustavat pienet 80-lukuiset syntikan vihellykset tai jopa 60/70-lukujen psykedelisestä popista muistuttavat viulut. On ne tasaisen mutkattomasti hölkkäävät rytmit ja se lakonisen kevyt laulutapa, joka kuin jostain toisesta ulottuvuudesta tuomitsematta tilittää tavallisten urpojen ja eijojen elämän karua kulkua. Melkein kuin synninpäästön antaen, vaikka taaempana häivähtääkin parodian härski lemu. Soundi on sellainen ettei se ravintolassa häiritse puhetta, mutta korvaan tarttuvat lauseet herättävät mielikuvia.

Leevi And The Leavingsin musiikin vaikutus on aina jotenkin narkoottinen olipa kyseessä vääjäämättömästi lähestyvällä tragediallaan kylmivä Matkalla omiin hautajaisiin, jossa yksinhuoltajaisä menettää lapsensa ex-vaimolleen ja "uudelle isälle", tai jo tapahtuneen tragedian yllättäin katalysoimaa tervettä järkeä huokuva Jani, jossa tajuntaansa taivaalle laajentaneen parhaan kaverin kuolema ei lannista, vaan ryhdistää. Kaupungin tavoitelluin remonttimies ja Uusi sihteeri kuuluisivat yksioikoisine teksteineen kroonisesti ronskiin Koe-eläinpuistoon, paitsi että niidenkin kuulokuva on hellä. Käsipohjan kännykkäfilosofointi jää aika hämäräksi, mutta kertosäe peilaa laittamattomasti Dannyn muinaista Piilopaikkaa.

Hopeahääpäivä ottaa koukkuunsa ensin vaivihkaa, sitten irti päästämättä.