Facebook-sivullaan tämä bändi julistaa missiokseen toteuttaa 50-luvun puolivälin bluesia niin tarkasti, että tuntuu kuin olisit menneinä aikoina jollain terassilla Memphisin varjoisemmalla puolella.
No, siinähän sähkökitaristi Eero Vaajoensuu, pystybasisti Mika Liikari ja laulava, seisaaltaan minimalistista settiään pieksävä Petteri Karkkila tosiaan onnistuvat häkellyttävän hyvin, jos kohta välillä ollaan myös sota-ajassa ja jopa sitäkin kauempana. Karkkilan rehevästi rentoa laulua myöten mm. Memphis Minnien, Lonnie ja Tommy Johnsonin, Bo Diddleyn ja Arthur ”Big Boy” Crudupin aarteistosta ammentava meno on niin autenttisen kuuloista, että radiosta kuullessa tätä voisi hyvinkin hetken luulla aidoksi artikkeliksi, varsinkin kun homman vielä varmistaa Tomi Leinon lyömätön tuotanto. Lopulta tämä kuitenkin on vain valokuva originaaleista ja se väkisinkin syö lopullista vaikutusta, vaikka rakastan tätä musaa.
Rokkaava svengi on vallan mainiota, soundit ihastuttavat rouheudellaan eikä näitä biisejä tietenkään liiemmin kuule muualla kuin omassa soittimessaan. Silti asia on niin, että viritystä pitäisi vähän hämmentää lisäämällä siihen jotain ”vääriä” elementtejä. Ne toisivat kokonaisuuden tähän päivään ja nostaisivat pelin seuraavalle tasolle.