Post punk on briteillä veressä, vähän kuin meikäläisillä molli-iskelmärock. Tätä syntyy automaattisesti kun brittinuoret marssivat ensi kertaa treenikselle ja ottavat kitarat käteen. Siitä on kiittäminen katkeamatonta, PIL:stä ja Gang Of Fourista Shameen ulottuvaa jatkumoa, josta ei vuosikymmenten vaihtumista juuri huomaa.
Mutta eipä siinä, ainahan kulmikas, puoliksi puhuttu rockin renkutus maistuu. Eikä Yard Act ole ansiotta noussut uusimman sukupolven kärkeen. Yhtyeellä on karismaa niin musiikissaan kuin muutenkin, ja Overloadille on kasaantunut hyvä määrä vetäviä bassoriffejä ja tarttuvia hokemia. Perinteisimmästä räimeestä yhtyettä nostaa esiin ajoittaiset konetaustat, joiden myötä mieleen tulevat The Streets ja Sleaford Mods.
Helpointa olisi vetäistä verrokiksi The Fall, mutta Yard Act on Mark E. Smithin tekemisten rinnalla kovin harmiton tapaus. Mikä ei ole välttämättä huono asia, etenkin jos vaihdossa saa näin monta indiediskon lattiantäyttäjää.
Leedsistä ponnistavan nelikon suurin vahvuus on onnistunut tasapainoilu turhautuneen äkäisen sanoman ja hurtin, musiikissakin kuuluvan huumorin välillä. Viehättävää on myös se, kuinka levällään Yard Actin tyyli vielä on – epäilemättä tahattomastikin. Nautitaan siitä vielä kun voidaan, kyynisenä veikkaan tylsempää kakkoslevyä.