Lyonin kauniista kaupungista kajahtaa surumielisen synkeää musiikkia, kun sludgea, post-hardcorea ja hieman black metaliakin yhdistelevä Celeste julkaisee kuudennen albuminsa, ensimmäisen ison Nuclear Blast -metalliyhtiön kautta.
Assassine(s) soikin 2020-lukulaisen raskaasti ja isosti, ja äänimaisema on koko ajan aivan tapissa, olkoon sitten kyseessä alavireinen groove, sirkkelin lailla penetroiva sähkökitara tai ranskan kielellä tulkittu, rääkymisestä kuiskauksiin vaipuva huutolaulu. Celestellä on ilman muuta dynamiikan tajua, mutta se on hieman piilotettu turbotuotannon alle.
Yhtyeen tyylikkyydessä ja raskaudessa on paljon samaa henkeä kuin alkuaikojen Gojirassa, olkoon tämä mielleyhtymä maantieteellisesti hätäinen tai ei. Rytmit ovat selkeitä mutta osin hyvinkin monimutkaisia, kitaravallit manaavat esiin hyökyaaltoja ja tunnelma on erittäin murhanhimoinen – kuin uuden aallon äärielokuva olisi ottanut musiikillisen muodon. Celeste ei anna palaakaan ilmaiseksi, vaan murjoo jopa piinallisella intensiteetillä. Helppoa kuunneltavaa Assassine(s) ei missään tapauksessa ole.