Mielikahvilani löytyy Glasgow’n keskustasta, harmaan sivukadun varrelta. Kuppilan sisustus on virttynyttä, tunnelma joutilas ja taustalla soi Belle And Sebastian – aina. Itse asiassa koko paikkaa ei ole tuon musiikin ulkopuolella.
Siellä tapaamme nytkin, minä ja Stuart Murdoch. Laulaja viittoo minut kulmapöydän pölytaskuun ja kaivaa esille kolme ep:tä, uuden levyn raaka-aineet.
”Odotat taas Tigermilkia, etkö vain”, hän hymähtää. ”Mutta tällaista me nykyisin teemme, mitä milloinkin. Bowie-pastissia, Rubber Soulia, breakbeatia, progressiivista diskoa, hitto soikoon, vaikka Air-flirttiä. Sillä katsohan, se että sinä olet juuttunut melankoliaan, ei tarkoita sitä ettei meillä saisi olla hauskaa.”
Huomautan pitäneeni Girls In Peacetime Want To Dancesta (2015), mutta puhun seinille.
”No, jotain räätälöimme sinullekin”, Murdoch lohduttaa. ”Sitä älyllistä sentimentaalisuutta, jota rakastat. Vaikkapa Sweet Dew Lee, kevyt kuin perhonen, mutta silti suuri kuin sinfonia. Tai klassisen haikea The Same Star. Puhumattakaan I’m Your Pilotista, jossa lupaan turvata lapseni viattom…”
En kuuntele loppuun, syötti on kurkussani. Kaappaan kiekot kainalooni ja pakenen kahvilasta. Tiedän pääseväni karkuun, sillä nämä laulut eivät tuo enää tänne takaisin. Niiden kautta aukeaa uusi maailma, epäkoherentti mutta riemukkaan vapaa. On aika opetella tuntemaan se.
