Jos kaipaatte koronaelämän valjuuteen potkua, joka palauttaa varpaat multaan ja sytyttää lampun, niin täältä pesee! Messu lähtee St. Elvis In Disgracelandilla kuin nuoli jousesta vieterimäisellä slide-riffillä. Meno on kerta kaikkiaan armotonta eikä juurikaan laimene yhdentoista biisin mittaan. Pekka ”Faarao” Pirttikangas ärisee elämää laajemmat tarinansa englanniksi, mutta jo pelkästään auraalinen vaikutus tekee tehtävänsä. Kun näihin kieroihin tarinoihin paneutuu, niin virne valtaa naaman. Kuvitelkaa Captain Beefheart Funkadelicin keulille Dr. Johnin sirotellessa hoodoo-pölyä kaikkien päälle, niin olette lähellä totuutta.
Kautta vuosituhannen alussa alkaneen uransa Cosmot ovat tehneet hienoa jälkeä ja kuudennella pitkällä he ovat murhaavassa iskussa. Slovarit eivät tähän keskiyön junaan kerinneet. Tummasta paahdosta huolimatta soitto tulvii sävyjä. Faaraon ja Marko Lukkarisen kitarat neulovat tiheää kudosta, joka likaisuudestaan huolimatta välkkyy psykedeelisesti. Timo Kinnusen rummut, (nyt bändistä jättäytyneiden) Teemu Mäenpään perkussiot ja Pentti Dassumin basso ja urut juonivat rytmiä beefheartiaanisen vinolla asenteella, takametsäfunkysti. Jo laulujen nimet paljastavat niiden takana loistavan häijyn älyn: Dr. Butt’s Dispensary, Minimal Brain Dysfunction Generation ja Fukushima Papa, joka tarjoaa Wanda Jacksonin vanhalle Fujiyama Mamalle ajankohtaisen vastineen. Näissä ralleissa todellakin shit happens, joka tasolla!