Edellisellä levyllään Vapaus (2017) Kaunis Kuolematon kokeili ujosti doom-deathin 2000-luvun kunniagallerian ovia. Nyt se repäisee ne odottamatta selälleen. Nähtäväksi jää, onko tulokkaalla lopulta rohkeutta astua myös sisään.
Yhtyeellä vaikuttaisi olevan aito näkemys siitä millaisin eväin sen kannattaa musiikillisia juuriaan ruokkia. Sen biisit eivät ole pelkästään tunteikkaita – sillä sitä ne ovat – vaan myös pidemmän päälle riittävän mielenkiintoisia. Tyylilajin estetiikka on hallussa, ja palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Swallowthesuninsa on tämäkin porukka kuunnellut, mutta mikäpä nuoremman sukupolven suomalainen doom-yhtye ei olisi?
Ensimmäisellä kierroksella mieleen jäävät ilmavasti keinuva Mustavalkoinen eleettömine bassotteluineen sekä levyn kauneimman melodisen teeman omaava perinteisempi synkistely Paha ihminen. Muu anti iskostuu tajuntaan hitaammin mutta varmasti. Syvä murina ja kuulas laulu täydentävät toisiaan pitkin matkaa, eikä tyylillisiä notkahduksia Kylmän maan pahasti ontuvaa sykkeennostoa lukuunottamatta juuri ole.
Mikäli nyt navigoitu kurssi suinkin saadaan pidettyä ja välimallin ideat heitettyä yli laidan, en pitäisi mahdottomana että seuraava levy poimisi mukaansa sen viimeisenkin tähden.
