Australiassa riittää psykedeelisiä rockbändejä ja Perthistä tuleva Pond on yksi niistä.2008 perustettu yhtye on pitkään miksaantunut väestönsä puolesta Tame Impalan kanssa. Itse asiassa yhtye olikin alkuaikoinaan alati muuntuva kollektiivi, mutta vakiintui jo ajat sitten viisikoksi. 9:lla tosin käy useitakin vieraita, ennen muuta palettiin väriä tuovia naisvokalisteja ja fonisti Christian Ruggiero.
Edellinen Pond-havaintoni on The Weatherista (2017), joka oli luonteeltaan ironisella tavalla puleeratun pehmeä ja seesteinen. Nyt asenne on paljon räyhäkkäämpi, mutta parhaiten mielestäni kuitenkin toimii levyn ehkä melodisin ja iisein biisi Gold Cup/Plastic Sole. Muualla Nick Allbrookin laulu alkaa vähän ärsyttää hysteerisellä yliyrittämisellään. Soundi on kaikesta rokkaavuudestaan huolimatta aika synteettisen oloinen, epäilemättä harkiten muovinen, vaikka ihan ”oikeilla” soittimilla soitetaan eikä rosoakaan puutu. Se paljon puhuttu psykedelia kyllä jää vähän viitteelliseksi, jos kohta modernissa rockissa ylipäätään sitä on likimain aina jollain tapaa mukana.
Joku tässä kuitenkin tekee sen, että valtaosa levystä kiitää ohitseni juuri mitään jälkeä jättämättä. Silloin muovisuus ei toimi, olkoon miten ironista tahansa. Human Touchilla suoraan kaivataan inhimillistä kosketusta, mutta se onkin ainoa biisi, jonka sanoma oikeasti välittyy.