Joskus yksinkertaiset asiat herättävät ajatuksen, että niiden pelkistetyn muodon takana on merkitys jostain paljon suuremmasta. Uupumattoman aktiivisen Joni Ekmanin viimeisimmän bändilevyn kohdalla on juuri näin.
Uskon musiikkiin esittelee niin puupäistä junttalipoota, että välillä vastaanottimen toisessa päässä meinaa karata nauru. Mutta ilo ei tule ivasta, vaan siitä, miten hyvälle tuulelle jostain näin hyvin kiteytetystä asian ytimestä voi tulla. Näpsän mittainen albumi puhuu suurista asioista pienin keinoin. Ekman kierrättää boogieteorian alkeita statusquomaisella päättäväisyydellä perimmäisenä sanomanaan usko musiikin parantavaan voimaan. En keksi rocklevylle mitään tärkeämpää teemaa.
Jonkun tulkinnan mukaan Ekmanin kompastuskivenä on ollut tekeminen tekemisen vuoksi. Toisaalta se voi olla musiikintekemisen pohjimmainen funktio, kuten suuret kokonaiskuvan ajattelijat Kari Peitsamosta Jussi Lehtisaloon ovat ymmärtäneet.
Joka tapauksessa nyt ilmeisen vakiintuneen bändin kanssa kappaleiden notkea riffipumppaus ja melodianeppailu pääsevät oikeuksiinsa. Eikä haittaa, että samalle levylle on päätynyt maestron parhaimmat yksittäiset kappaleet miesmuistiin. Tulkitsijan fraseerauksen ylitulkintainen irwinismikin on sekin pakettiin oivallisesti istuva yksityiskohta.
