Ihan kaikilta tämä ei onnistu. Miten kanavoida oma ääni niin, että se kiinnittyy potentiaalisen yleisön makuun mutta kuitenkin oma persoona edellä? PA Kiiskilä tekee tämän silmänkääntötempun kolmannella albumillaan hämmentävällä itsevarmuudella.
Esimerkiksi Grave Pleasuresin riveissä meritoitunut Kiiskilä tarinoi lonkalta kuin Dave Lindholm, höystää salakavalilla viitteillä kuin Bruce Springsteen, tunnelmoi sydänverellä kuin The Gaslight Anthem. Sellaiseen vaaditaan paitsi pokkaa, myös tyylitajua ja perspektiiviä rockmusiikin historiasta.
Usein levyn monenmonien pyöritysten aikana on tullut hymähdettyä hölmönviisaille kielikuville tai Epuille tyypilliselle minimalistiselle kitaranakutukselle. Nämä ovat osa levyn viehätystä. Tässä esiintyy musiikkia täysipainoisesti hengittävä artisti.
Ilman kunnollisia sävellyksiä kaikki tämä on turhaa. Niitä Kiiskilällä on kuitenkin tarjota. Jokin albumissa vetää yhä uudelleen puolelleen. Näiden tarinoiden kertoja haluaa sanoa jotain ihmisestä, itsestään ja elämästä, jotain sellaista jonka kuulija voi ottaa tai jättää. Pakottomuus paistaa kaikessa läpi. III:n aitous on käsinkosketeltavaa.
Parasta on albumin kokonaisvaltaisuus. Biisit ovat keskenään erilaisia muodostaen kuitenkin ehjän kokonaisuuden. Sovituksissa on syvyyttä. On maltettu rakentaa biisit muunkin kuin akkarilla rämpytyksen varaan. Hieno levy.