Pariisin Keväässä, Rubikissa ja Underwater Sleeping Societyssa hääräissyt Jussi Hietala on tehnyt soololevyn, jolla Beck-tyylinen kivikasvorock sulautuu postmoderniin Daniel Lopatin -teknoon. Toisaalla taas Miikka Koiviston ja Artturi Tairan viime vuosien metkut kohtaavat Alex G:n sängynlaitarämpyttelyn.
Levyllä kuuluu kaikuja myös Hietalan aiemmista bändeistä. Esimerkiksi parhaat hetket, Tip Of A Triangle ja Waves, voisivat olla suoraviivaisempina esityksinä suoraan USS:n katalogista. Nyt ne on vain kuorrutettu abstraktin rikkonaisella toteutuksella ja hukutettu utuiseen lofi-soundimaailmaan.
Last Illusion on selkeästi “tunnelmalevy”, eräänlaista ambientia. Luonnostelevaa kokeilua, sellaisenaan ihan leikkisää. Englanninkielisistä teksteistä ei saa oikein selvää – lienee tarkoituksellista. Samaa oletan myös ajoittaisista zeitgeist-korneista synasoundeista kuten panhuilusta, midifonista tai synatorvista. Ehdottoman uusvilpitöntä, väitän!
Tyylilajioudokkina Last Illusion on ihan hauska julkaisu. Saahan tällaista olla Suomessakin. Kovin kiinnostavaa biisisubstanssi ei vain ole. Jos vertaa Hietalan aiempiin Dustin’ Archives -julkaisuihin, niin ne eivät ehkä kuulosta näin eksentrisiltä, mutta niillä sentään on muutama oikein hyvä kitarapop-sävellys.