Levyarvio: Jiri Nikkisen melodiantaju on tallella eivätkä sanatkaan kaiu tyhjyyttään – Uusi albumia kehtaa sanoa mestariteokseksi

Jiri Nikkinen
Mä oon
Texicalli

Kaikkihan Jiri Nikkisen tietävät: mies, joka esittää yhtyeineen huikeita The Beatles -covereita. Juuri niin, mutta se on vain osa totuutta ja tuntuu, että hänen soolouransa on jäänyt asian varjoon. Merkkejä suuruudesta on nimittän matkan varrella näkynyt, ja nyt mies on julkaissut oikean täyspainoisen mestariteoksen.

Sixties-friikit saattavat kavahtaa levyn kantta katsoessaan, että mukana on runsaasti koskettimia ja ohjelmointia, siis ”nykyajan hömpötyksiä”. Ei syytä huoleen, sillä Nikkisen melodiantaju on tallella, biisit täynnä erilaisia koukkuja, eivätkä sanatkaan kaiu tyhjyyttä. On mukana toki myös kitarakin, jota Nikkinen varmoin ja tyylikkäin ottein soittaa, sen lisäksi miehen ääni on näille lauluille juuri sopiva tulkki. Levyn kymmenen raitaa ovat myös keskenään täysin erilaisia ja ilmaisuvoimaisia nykymenoa kommentoivasta synapalasta Maailman paino päätösraidan Mä oon se mies akustisuuteen ja omaelämäkertaisuusoletukseen.

The Beatles on läsnä hengessä ja hienoisina viittauksina, ei mitenkään päällekäyvästi. John Lennon sanoi yhtyeen hajottua, että jos yhtyeellä oli jokin sanoma, se oli: opetelkaa uimaan. Tuolla kriteerillä Jiri Nikkinen on suomenmestaruustasoa.