Kiki Pau loi nahkansa täydellisesti edellislevyllään Pines (2013), joka vei helsinkiläispopparit Let’s Rock -debyytin (2008) tarttuvasta indierockista – hurmaavasta mutta kuitenkin melko geneerisestä – täysin erilaisiin maisemiin. Mukaan tuli mietiskelevää tunnelmointia, kiehtovaa jumitusta ja happoista huuruilua. Ja samalla roppakaupalla persoonallisuutta.
Pines oli upea levy, ja Hiisi jatkaa onneksi samaa latua. Tai oikeastaan vieressä mutkittelevaa latua.
Albumi rakentuu hienosti. Matkaan lähdetään – ja tämä viisiraitainen levy on nimenomaan matka – melankolisella ja vielä suhteellisen normaalilla (lauletulla, melodisella, kompaktilla) tyylillä, mutta upotaan minuutti minuutilta syvemmälle… jonnekin. Hiisin mystiikkaa ja melodioita on nimittäin vaikea paikantaa tarkasti. Kelttifolkia, jazz-hajuja, ripaus itämaisuuttakin ja myös jotain albumin nimenkin henkimää suomalaista muinaismetsää.
Parasta Kiki Paussa on kuitenkin se, kuinka kutsuvaa ja ulospäin suuntautunutta heidän musiikkinsa on myös silloin kun kraut-vaihde jumittaa päälle tai sisäavaruus vie mennessään. Se johtunee siitä, että yhtyeen lähtökohtana toiminut indierock on muutoksesta huolimatta aina läsnä vähintään tausta-ajatuksena.