Snail Mailina esiintyvän Lindsey Jordanin ääni on ristiriitainen. Tämän tästä sen sointi loppuu kauan ennen kuin on tarkoitus; tulkinta kiristyy, sakkautuu, naarmuttuu. Mutta samalla, ja luultavasti juuri siksi, kerronta pysyy vertaisena ja tuntevana. Rosot osuvat oikeisiin kohtiin ja koeteltu sielu kuultaa murtumien läpi.
Haavoittuvuuden vivahde on tärkeä. Ilman sitä Snail Mailin toinen albumi pelkistyisi peruspäteväksi indie-rockiksi, jonka aksentit ovat kohdillaan niin tunnusomaisesti, että niitä tuskin huomaa. Nyt rivien välistä pusertuva itsepintaisuus kuitenkin kertoo, ettei Jordan pyri miellyttämään herkimmilläänkään. Vaikka musiikki on pikemminkin lohtuhakuista kuin provosoivaa, pitää purskahteleva tuskaisuus sen koko ajan jännittävänä.
Äänensä ohella Jordan voi tukeutua sävelkorvaansa. Nuorena maistettua menestystä kitkerästi luotaavan Valentinen kappaleista vähintään puolet on erinomaisia; vaivihkaa avartuvia ja sähkölataustaan sopivasti annostelevia tunnetutkielmia, joiden notkelmiinkin kajastaa valo. Mutta mikä kiehtovinta, musiikin todellinen taika löytyy ilmeisimpien onnistumisten vierestä. Niin tiheää kuin ilmaisu onkin kautta levyn, intensiivisimmillään laulut ovat silloin, kun ne eivät aivan pääse lentoon.
Noina hetkinä niiden on pakko pysyä lähellä.