Jenn Wasnerin ja Andy Stackin muodostama Wye Oak on luotettava yhtye. Viimeistään vuonna 2011 ilmestyneellä Civilianilla baltimorelaiskaksikko asetteli ilmaisunsa osatekijät niin mieluisaan järjestykseen, ettei se ole sen koommin tarkastellut lähtöasetuksiaan. Uudellakin levyllä Wasnerin kohtalokas laulu, Stackin teräväkulmaiset rytmitykset ja dreampop-haaveina taipuilevat kosketinlinjat seurailevat toisiaan kuin olisivat aina kuuluneet yhteen.
Tavallaan tämä kelpaa hyvin. Wasner ja Stack ovat sorvanneet jälleen nipun It Was Not Naturalin, Say Hellon ja The Louder I Call, The Faster It Runsin kaltaisia kappaleita, joiden selväpiirteisessä pulputuksessa on henkeäsalpaavaa jylhyyttä, ekstaasinomaista lohdullisuutta sekä antaumuksellisesti liioittelevaa kauneutta. Jossakin vaiheessa lumous kuitenkin alkaa rakoilla. Kun filtteriväreissään hohtavat kappaleet asettuvat rinnakkaan, syövät ne toistensa loistoa. Taivaallisuuksista tulee trivialiteetteja ja fantasia käy arkiseksi.
The Louder I Call, The Faster It Runs jää loppujen lopuksi piirun verran siitä suuruudesta, joka sen lauluihin on ladattu. Levyn muotokieli on niin yksiselitteistä, ettei välittömän kauneuskokemuksen alle jää paljoakaan löydettävää. Huumaavimmassa sydämellisyydessäänkin Wye Oakin musiikki näyttää usein pelkkää havainnekuvaa maisemasta, jonne todellisilta tunteilta on pääsy kielletty.