Aleksanteri Hakaniemen ura on ollut epätoivoista hakuammuntaa lapsellisesta itsesääliräpistä mukasyvällisiin erolauluihin. Sitten hän päätti ”uudistua”; katosi mediasta, pääsi Kaikulle Pekka Ruuskan talliin, vaihtoi ruuhkatukan vesikampaukseen ja julisti, että Ehkä joskus tiedän miksi sisältää ”vihdoin” tekijänsä näköisiä lauluja..
Mieti Antti Holman Raastepöytä-niminen Zen Café -parodia kymmenen kertaa toistettuna ja täysin vailla huumoria, niin saat tämän. Levyllä Hakaniemi käy läpi puupäisimmän mahdollisen suomi-normcoren lottopalloista taksikuskeihin ja koirankusettamiseen, ja kun hän (s. 1994) Elokuu-kappaleessa yrittää keksiä metaforan omalle ”aikuisuudelleen”, hän valitsee konjakin. Voi hemmetti.
Tältä ehkä tuntui heistä, jotka aikoinaan kuulivat Arttu Wiskarin Mökkitien ensimmäisen kerran. Tosin ei Janne Rintalakaan kehtaisi olla näin pöyristyttävän tosikko.
Osa lauluista on niin tökeröjä pastisseja, että ne saavat ihmettelemään Sonyn A&R:ien löyhäpäisyyttä. Sonjan tarina on varkaus Anssi Kelan Millasta, Kohta oon vanhan rojaltit pitäisi maksaa Samuli Putron Elämä on juhlalle.
Levy tuntuu musiikilta niille kehyskuntien pikkuporvareille, jotka haluavat Juha Tapioonsa vaihtelua, mutta joille Putron risuparta on liian dekadentti. Onko sellaisia ihmisiä?