Levyarvio: Kun (teko)taiteellisuus ottaa vallan – The Low Anthem menee viidennellä albumillaan pahasti metsään

The Low Anthem
The Salt Doll Went To Measure The Depth Of The Sea
Joyful Noise

Tunnustan, että havaintoni Low Anthemista ovat vähäiset. Kuulemani näytteet Oh My God, Charlie Darwin -albumilta (2008) innostivat, mutta tällä viidennellä pitkäsoitolla mennään ihan eri maastossa. Arvostan bändejä, jotka kieltäytyvät toistamasta itseään, mutta kun rhodeislandilaiset seuraavat (ilmeisesti) rohkeasti sydäntään, en saa lopputuloksesta monellakaan yrittämällä kiinni.

Biisien nimet ja Ben Knox Millerin kuiskuttavalla falsetilla laulamat tarinat ovat yhtä yläpilveä kuin levyn nimihirviökin. Konsepti perustuu kuulemma John Cagen elämäkerrassa kerrottuun juttuun. Harmoonin, akustisen kitaran, kummallisten nitinöiden, harkitun liikuttavasti läpsyttelevän rytmikoneen ja hetkittäin kamaripuhallinten leimaama intiimi sointi on niin eteerisen hauras että yksi pieru riittäisi sen murentamiseen.

Useankaan kuuntelun jälkeen yksikään biisi ei jää mieleen, ainoastaan yleissoundi, jonka yllä leijuu pahamaineisen ”tekotaiteellisuuden” tuntu. Yllättävintä on, että levy on tehty 2016 kiertuematkalla sattuneen pahan auto-onnettomuuden jälkeen ja silti mikään ei tunnu juuri miltään.