Levyarvio: Liikaa paatosta yhteen albumiin – Helsinskin tunnustuksellisuus kärsii resurssien puutteesta

Helsinski
Waves Of Pain
Bianca-Pop

PMMP:n ja My First Bandin riveistä tuttu Juho Vehmanen on kaatanut sooloprojektinsa Helsinskin kakkoslevylle ämpäritolkulla henkilökohtaisuutta seksuaalisuudesta, parisuhdedynamiikoista, ilmastohdistuksesta ja muusta yleisinhimillisestä.

Tunnustuksellisuus ja itsensä likoon laittaminen ovat usein laulunteon hyveitä, siitä Vehmasellekin kiitos. Levyn toteutus on sitten vähän eri juttu.

Waves Of Painilla on selvästi enemmän paatosta kuin kykyä hallita muotoa. 13 3-4-minuuttista, tummasävytteistä popbiisiä on raskas 50-minuuttinen parista osumasta (Cherry Bomb, Come Alive) huolimatta. Vehmasen tulkinta on monotonista, eivätkä englanninkieliset tekstitkään oivalla: ”take me back, I know I ruined it all” -tyyppiset säkeet eivät juuri Costee-osaston itsesääliräpistä eroa.

Ongelma on siinäkin, että albumin visio ja tuotantoarvot ovat ristiriidassa. Sen budjetti-protools-soundit eivät millään yllä The Weekndin miljoonan dollarin murjotukseen. Tämä on toisaalta yleinen ongelma, koska Suomessa vain kourallisella artisteja on varaa oikeasti suuren maailman ammattituotantoihin.

Silloin kannattaisi syleillä lo-fia ja olla pyrkimättä suureelliseen. Missä on kaikki kotimainen How To Dress Well -vaikutteinen gootti-r’n’b?