Olen kuunnellut montrealilaisen Patrick Watsonin kuudetta albumia jo monta kertaa täysin lumoutuneena ja ihmetellyt, miten häntä ei tunnu kukaan Suomessa tuntevan. Syytä olisi. Lähimmät verrokit löytyvät James Blakesta, jonka lailla Watson suosii laulussaan haurasta falsettia ja Cinematic Orchestrasta, jonka upealla Ma Fleur -albumilla Watson oli mukanakin.
Jonkin sortin rakkauslauluista on kyse, mutta niiden äärimmäisen intiimi haikeus viestii kovan luokan menetyksestä. Watson on vuoden sisään menettänyt äitinsä, tyttöystävänsä ja pitkäaikaisen rumpalinsa. Ei ihme, jos musiikki välittää voimallista lohtua.
Huvittavaa, että Wave käynnistyy ensisingellään Dreaming The Dreamilla, joka on levyn tavanomaisin kappale, eräänlainen Lennonin pianoballadien päivitys. Ihan miellyttävä, muttei läheskään samaa tasoa kuin muu albumi. Parhaat biisit, kuten brasilialaisen oloisella akustisella kitarakompilla ja persoonallisesti vääntyvällä melodialla sävähdyttävä Melody Noir, soulin suuntaan kattauksellaan katseleva Turn Out The Lights, lysergisesti värähtelevällä steelrummulla liplattava Wild Flower tai pakahduttavan kaihoisat Look At You ja Strange Rain, vetävät hiljaiseksi.
Harva osaa yhdistää sydämeen käyvää melodisuutta aisteja kiihottavaan kokeellisuuteen yhtä saumattomasti. Taustat ovat kuin minisinfonisia pikku maailmoja, joissa akustinen ja synteettinen nivoutuvat yhdeksi. Ne putkahtelevat kuulokkeista esiin kuin jostain taikapurkista liikkuen tuulen mukana fyysisesti eri suuntiin. Maagista!
