Levyarvio: Mielikuvia, joita pelkät sanat eivät pysty tavoittamaan – Stinakon levy tihkuu melankolian eri sävyjä

Stinako
Ikuisuus
Soliti

Color Dolorista ja Astrid Swanin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnettu Stina Koistinen esittäytyy nyt suomenkielisenä sooloartistina, melankolian eri sävyjä tihkuvalla levyllä, jolla laulu ja piano ovat lähes ainoat elementit. Kun vielä tempot ovat kauttaaltaan hitaita, on ratkaisu rohkea ja tekee musiikista väistämättä keskittymistä vaativaa kuunneltavaa yksinäisiin hetkiin.

Ikuisuus on ilmeisen henkilökohtainen levy, mutta Koistinen täyttää sen auteurin peruskriteerin, että osaa tehdä yksilökohtaisesta yleistä. Yksinäisyyden, ikävän ja kuolemanpelon tunnelmiin osannee jollakin tavalla samaistua jokainen, ja välillä laulut tuntuisivat jopa kaipaavan konkretiaa. Toisaalta Koistinen osaa ottaa jokaisesta laulamastaan, soittamastaan ja myös tuottamastaan nuotista irti sävyjä ja mielikuvia, joita pelkät sanat eivät pystyisikään tavoittamaan. Nämä ovat hienostuneita sävellyksiä, jotka leijuvat kaikuisissa tiloissa vapaina kiinnekohdista. Välillä niitä ei uskoisi yhden ihmisen toteuttamiksi.

Kuunnelkaapa vaikka levyn kohokohta Kuu nousee tänäkin yönä. Kuun ohella korkeuksiin nousee myös musiikki, joka tavoittaa jotakin agnostikonkin mielestä suoranaisen sakraalia.