Jyväskyläläisyhtyeen uutta tuotosta ollaan saatu odottaa neljä vuotta, mikä on bändin mittapuulla pitkä aika. Patoutunut kiukku purkautuu nyt ankarana ja armottomana modernina metallimättönä.
Soitto on yhä hurjan taidokasta ja energistä ja kaikki tuntuu olevan päällisin puolin kunnossa, mutta silti lopputulos on jotenkin… ei sentään hengetön, mutta kaikesta uhosta ja taituruudesta huolimatta osa jostain selittämättömästä taiasta on poissa.
Kenties hassua sanoa näin metallilevystä, mutta No Absolutionilla raivokkuus ja pullistelu tuntuvat menevän hieman överiksi ja biisit/riffit on tehty rankoiksi rankkuuden vuoksi. Bändi tuntuu yliyrittävän ja soittaa niin hampaat irvessä, että osa edellislevyjen vilpittömyydestä ja aitoudesta on kadonnut. Samalla on lähtenyt myös omaleimaisuutta ja yhtye siirtyy lähemmäs geneeristä metallimassaa. Lisäksi Samy Elbannan hysteerisenä ihmisen kuulokyvyn rajoilla huiteleva käninälaulu alkaa pitemmän päälle lähinnä ärsyttää.
Levy ei kritiikistä huolimatta ole huono ja tarjoilee myös makoisasti tarttuvia riffejä ja kertosäkeitä. Parasta antia on eniten muusta linjasta poikkeava, Apocalypticalla vahvistettu komea ja herkkiäkin sävyjä sisältävä Into Eternity.
