LOST SOCIETY: Fast Loud Death

LOST SOCIETY
Fast Loud Death
Nuclear Blast

Alle kaksikymppisten jyväskyläläisten thrash-pumpusta on helppo vetää yhtäläisyyksiä suomalaisen metallin historiaan, niin Stoneen kuin Children Of Bodomiinkin. Taitotaso on korkealla, ilmaisutyyli harvinaisen hyvin hallussa nuoriksi kolleiksi ja asenne railakas. Stone toi aikanaan musiikin lisäksi muutoksen vallitsevaan kulttuuriin. Bodom aloitti suomalaisen metallin vyöryn ulkomaailmaan samankaltaisilla aseilla. Yhtä järisyttävästä ilmiöstä ei voi Lost Societyn kohdalla vielä puhua, mutta tuoreutta kaadetaan musiikkielämään saavitolkulla, ja nimenomaan vanhoilla keinoilla. Näin autenttista thrashiä ei ole tehty yhtä taidokkaasti tässä maassa miesmuistiin.

Tämä on tietysti huomattu muuallakin. Ennen Fast Loud Deathin ilmestymistä sitä ovat ehtineet hehkuttaa Kreatorin Mille, Destructionin Schmier ja Sepulturan Andreas Kisser. Julkilausutut kommentit ovat kauttaaltaan innostuneita ja niitä on syytä uskoa, sillä thrash-legendojen ei tarvitse huvikseen medioissa kieltään pieksää. Vanhaa, 1980-luvun thrashiähän tässä kumarretaan, vahvoilla speed-aineksilla kyyditettynä. Kuten historia on osoittanut, vanha tyyli muuttuu riittävän ajan kuluttua taas tuoreeksi, kunhan siitä otetaan käyttöön vain parhaat puolet ja biisit vuollaan innostuneesti ja taidolla. Tässä mallintamisessa Lost Society on erityisen ansiokas ja siksi on syytä olettaa, että nelikolla on mahdollisuuksia pitkään ponkaisuun.

Kiperät ja tuliset riffit tykitetään kuten thrashin kulta-ajalla 1980-luvulla, kuorohuudahdukset ovat kohdallaan ja vauhti taukoamaton. Biisit pidetään tarkoituksella lyhyinä, sillä vain yksi ralli ylittää neljän minutin rajan. Biisirakenteet ovat kulmikkaita ja mukana on pientä kikkailua, joka tekee musiikin leikkisäksi. Laulajakitaristi Samy Elbanna heittää karhean ääntelynsä sekaan pari kunnon kirkaisua ja yhden biisin pitää tietenkin loppua pitkään ”die!”-huutoon. Kun tämä kaikki ynnätään yhteen, yksi taustavaikuttaja tuntuu nousevan ylitse muiden: Nuclear Assault.

Leikkisyyttä ja huumoria roiskitaan myös sanoituksissa. Biisinnimet Diary Of A Thrashman, Braindead Metalhead ja Toxic Avenger kertovat olennaisen. Sanoitusten huumoriheitot kutovat yhteyttä jälleen kotimaahan ja Stonen kahdelle ensimmäiselle levylle.

Soundit ovat nykypäivän vaatimusten mukaiset, mutta kliinisyys on vältetty. Fast Loud Death pauhaa komeasti, vaikka soikin rosoisesti ja likaisesti. Tuottaja Nino Laurenne on ymmärtänyt täsmällisesti, miltä nuorten koltiaisten raa’an thrash-albumin tulee kuulostaa. Reuhakas ja rämäpäinen orkesteri on valmiina matkaan.