Pekko Käppi lienee maamme medianäkyvin jouhikkostara, mutta myös Ilkka Heinonen on kolmikielisen jousisoittimen varteenotettava avantgardisti. Molemmat kyllä soittavat perinnepeliään kaikenlaisen signaalimanipuloinnin läpi, mutta siihen samankaltaisuudet jäävätkin.
Heinosen ilmaisu on soitinnukseltaan pelkistettyä, ”akateemisempaa”. Lohdulla soi periaatteessa jazztrio, jouhikon lisäksi kontrabasso ja perkussiopatteri. Triadin ympärillä kiertää kaikenlaista sirpaletta hienovaraisista synapadeista pianon helähdyksiin.
Lohtu on hienosti sovitettu ja tuotettu levy. Instrumentaaliksi yllättävänkin ilmeikäs. Ne hetket, kun trion karhea sointi saa lisäpontta lauluäänistä tai sigurrósisti kilisevistä kellopeleistä, tuntuvat siltä kuin mustavalkoinen elokuva muuttuisi värilliseksi. Kuten edesmenneelle Roxette-laulajalle omistettu Marie, levyn popein kappale.
Haastavampaa kaarta edustaa 9-minuuttinen Tundra, joka mainitsee inspiraatioksi modernistisävetäjä Olivier Messiaenin ja kuulostaa jälkipuoliskollaan jo triphopilta. Miles Davisin namedroppaava Haje on kokonaan vapaa, kirpeäksi raastoksi yltyvä improvisaatio.
Lohtu ilahduttaa ennen kaikkea siksi, että sillä ”perinnesoitinta” modernisoidaan pitkästä aikaa tyylitaju edellä. Jouhikko on soitin muiden joukossa, ei nouse framille. Kokonaisuus ratkaisee.
