Levyarvio: Musiikkia Bon Iverin rinnakkaistodellisuudesta – S. Careyn sooloalbumi on avoimuudestaan huolimatta turhan lähellä päätyötä

S. Carey
Break Me Open
Jagjaguwar

Miltä Justin Vernon kuulostaisi, jos hän ei olisi tietoisesti särkenyt muotokieltään toisen Bon Iver -levynsä (Bon Iver, Bon Iver, 2011) jälkeen? Asiaa on turha arvuutella. Bon Iver -rumpali Sean Careyn soolotuotanto soi nimittäin sovittelevana rinnakkaistodellisuutena, jossa vernonilainen katsanto tiivistyy pehmeiksi ja koherenteiksi kappalekokonaisuuksiksi.

Samansieluisuus hätkähdyttää. Careyn apeasti huokaileva tulkinta myötäilee Vernonin ominaisimpia fraseerauksia, ja melodiat ovat viipyileviä keskiarvoja Bon Iverin sävelteemoista. Myös utuiset, taiten aksentoidut soitinnukset tunnustavat velkansa. Jälki on nautinnollista, mutta jättää sivumaun: eikö Carey todellakaan halua kyseenalaistaa taustaansa?

Ilmiasunsa takana Break Me Open on omakohtainen, järkyttynytkin levy, jolla Carey ruotii elämän rajallisuutta avioeronsa, vanhemmuutensa ja isänsä kuoleman kautta. Sanoihin peilautuessaan musiikin piirteet osoittautuvat lohduksi ja turvaksi kriisien keskellä. Vuorovaikutus jää kuitenkin puolinaiseksi. Humisevan äänimaailman reunalta huhuillut lauseet huuhtoutuvat liian helposti yleispiirteisiksi; eroon kokijastaan, kiinni valmiisiin rakenteisiin.

Asetelma riipaisee. Tässä Carey on, avoimena ja murrettuna. Ja silti ulkopinta on vähällä peittää alleen kaiken mikä todella merkitsee.