Levyarvio: Psykedeliakone ei jurnuta tyhjäkäynnillä – Kairon; IRSE! sai tiiviit kappaleet mahtumaan suureelliseen kaareutumaan

Kairon; IRSE!
Polysomn
Svart

Äärimmäisen hankalalla nimellä varustettu ja silti jo kansainvälisesti tunnustettu kotimainen yhtye on jalostanut ilmaisuaan päätyen yhä värikkäämpiin ulottuvuuksiin. Bändin mainio kakkoslevy Ujubasajuba (2014) oli jopa stoneria muistuttavaa kovapintaista psykeluukutusta ja sen hieno seuraaja Ruination (2017) kokeellisemmin jatsailevaa post rock -huuruilua.

Tälle pohjalle Kairon; IRSE! loitsuaa 60-lukulaista psykepoppia ja 90-lukulaista surisevaa shoegazea. Polysomnilla Pink Floydin yläpilvipsykedelia, Airin tyylikäs pop-finesse ja My Bloody Valentinen herkkänä riipivä meluvalli nivoutuu hämmästyttävän onnistuneeksi kokonaisuudeksi, aiemmilla albumeilla määrittynyttä estetiikkaa unohtamatta.

Polysomnilla Pink Floydin yläpilvipsykedelia, Airin tyylikäs pop-finesse ja My Bloody Valentinen herkkänä riipivä meluvalli nivoutuu hämmästyttävän onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Polysomn on vaihtelevuudestaan ja aiheuttamistaan moninaisista eklektisistä mielleyhtymistä huolimatta hämmästyttävän linjakas paketti. Kairon; IRSE!:n ilmaisun pohjana on eteerisenä leijuvan laulun, tomerasti jyskyvän ja rymisevän rytmipohjan sekä kirskuvan kitarasurinan luoma perusta. Sille rakentaen yhtye pinoaa mielenkiintoisesti muuttuvia huojuvia torneja, joista ryöpsähtelee ihanaa melua ja lämmintä utua.

Oli lähestymistapa mikä tahansa, bändi osaa pitää ilmaisunsa samaan aikaan venyvänä ja asiallisen tiiviinä. Se ei haahuile tai käytä konetta tyhjäkäynnillä, mutta kappaleet kehittyvät ja junnaavat mukavan hypnoottisesti. Biisit ovat järjestään mielekkään pituisia, ja samalla tietyllä tavalla helpompia omaksua kuin aiempien albumien järkälemäiset teokset. Taiten koostettu albumikokonaisuus kattaa kuitenkin saman suureellisen kaareutuman.

Polysomn on myös erinomaisesti järjestetty muutaman selkeän täkybiisin ympärille toimiessa ankkureina. Hitaasti polttava aloituskappale Psionic Static, iskevä videobiisi An Bat None ja kipakka White Flies asemoituvat hienosti jaksottaen kokonaisuutta utuisempien ja hillitympien kappaleiden ympärillä. Intensiteettitasosta riippumatta kovaääniseltä tuntuva ja riipien hyväilevä soundi yhdistyvät kautta levyn nautinnollisella tavalla eteerisenä tarttuvaan sävelmaailmaan. Polysomnista ei löydä moitittavaa, moninaista mielihyvää sitäkin enemmän.