Pekko Käppi on lähentynyt rock-ilmaisua lisättyään rumpalin K.H.H.L.-yhtyeeseen, mutta tällä levyllä hän palaa juurilleen, tai ehkä vieläkin kauemmas menneisyyteen. Hän on valinnut albumille kymmenen kansanlaulua, jotka hän esittää yksin pelkällä jouhikolla. Mukana on kaksi instrumentaalia, polkka ja masurkka.
Eikä kansanperinteen asiantuntijan ole tarvinnut turvautua kaltaisteni maallikoiden tuntemiin lauluihin; en tuntenut näistä viisuista aiemmin ainuttakaan. Eipä se silti tahtia haittaa, pääasia on, että Käpin omistuneisuus asialle välittyy hyvin.
Käppi ei ole varsinainen Caruso, mutta tämänkaltaiseen musiikkiin hänen äänensä sopii hyvin. Iloista meninkiäkin on mukana, kuten laulussa Hevonen se heiniä, mutta Käpin musiikissa usein ilmenevä synkkyys ja kuolemakin ovat läsnä; synkimmästä päästä on Virsi 280, joka on hyvä näyttö perikristillisyyden ankeudesta. Riemua aiheuttaa tietysti rakkaus, tuo aiheista ikuisin.
Tuskin levyltä radiohittejä tulee, mutta se ei liene tarkoituskaan. Omalla sarallaan kelpo teos, joka nimestään päätellen saanee jatkoa.