Ensin kyseenalaistan. Miksi Okkervil Riverkin on hypännyt AOR-uusioaallon vietäväksi? Onko liioitellun steriiliksi hiottu ilmaisu tosiaan mielekkäin muoto yhtyeelle, jonka lumo on perustunut virheiden jalostamaan kauneuteen?
Sitten löydän ristiriidan. Vaikka Okkervil River soi salonkikelpoisempana kuin koskaan, on jokin Will Sheffin kuvaelmissa vinksallaan; yksityiskohdat ovat liian suuria, ilot aavemaisia ja avoimetkin tunteet salamyhkäisiä. Jo avausraidalla (Famous Tracheotomies) sokerinen sävellys hapatetaan omakohtaisella kokemuksella henkitorvi-avanteesta, eikä makaaberin ja koskettavan välistä rajaa kunnioiteta jatkossakaan.
Kontrastit tuskin hurmaisivat, jos niiden alta ei paljastuisi intohimoa. In The Rainbow Rainin vetovoiman takaakin se hartaus, jolla sointi on kiillotettu syntisen täydelliseksi. Tämän tästä tenho ulottuu myös Sheffin tulkintaan. Pulled Up The Ribbonin tuskainen omistautuneisuus ja Family Songin tungettelematon henkilökohtaisuus osoittavat, että sisäsiisteinkin äänikuva voi sisältää valtavan määrän tunteita.
Helposti levy ei toki sula. Muutamat sävellykset takertuvat kiiltokuoreensa, ja toisinaan musiikissa häivähtää itsetarkoituksellinen nokkeluus. Kokonaisuutena sateenkaarisade kuitenkin virkistää. Illuusion kannalta on toisarvoista, että kaaren piirtää keinovalo ja vesi pulppuaa muovisen sadettimen kidasta.