Levyarvio: Sähköinen bändisointi jäntevöittää hauraasti mumisevaa Julien Bakeria – Uutuusalbumi on aivan hyvä

Julien Baker
Little Oblivians
Matador

Mitä jos kaikki ei olekaan mustavalkoista, vaan koko ajan mustaa? Näin Julien Baker kysyy levynsä ensimmäisessä kappaleessa Hardline. Melko dramaattinen kysymys, mutta minua se puhutteli. Sattuvasti laitettu.

Sattumista levy käsitteleekin, aivan kuten Bakerin kaksi aiempaakin soolojulkaisua Sprained Ankle (2015) ja Turn Out The Lights (2017). Jeesus, päihteet, mielenterveys ja ihmissuhteet olivat teemoja aiemmilla levyillä, ja niistä Baker laulaa edelleen. Hän ei säästele ruoskiessaan itseään. Tekstit ovat todella avoimia ja raadollisia.

Suurin ero Little Oblivionsin ja Bakerin aiemman tuotannon välillä on instrumentaatiossa. Siinä missä kaksi ensimmäistä levyä olivat minimalistista ja herkkää folkia, on uudella levyllä sähköinen bändisoundi. Bändi soittaa kireästi ja eteenpäin pyrkien. Se ei välttämättä ole toimivin ratkaisu, vaikka eittämättä jäntevöittää Bakerin haurasta ilmaisua. Pyrkivyys vie tilaa Bakerin tulkinnalta, ja kun solisti tapaa mutista, yhtyeen ote tekee tekstien kuuntelusta haastavaa.

Little Oblivions on aivan hyvä levy. Hiukan tasapaksu, mutta teksteiltään osuva. Baker eittämättä osaa kertoa oman elämänsä mustista hetkistä. Laulut ovat raastavia, mutta koskettavat silloin, kun Bakerin laulusta saa selvän.