Jos vetäisin bändileiriä, aloittaisin oppituntini Radio Supernovan kappaleella Myöhemmin. Laulu saisi soida hieman liian kovaa ja kertoa pelkällä olemassaolollaan, että yhtyeiden pitää osata seistä järkähtämättä jokaisen ratkaisunsa takana. Sillä jos tekijä ei luota musiikkiinsa, ei kuulijalla ole mitään syytä luottaa tekijään.
Tamperelaisviisikon debyytillä ei ole tietoakaan luottamuspulasta. Tähtiin on täynnä karikkoista shoegaze-virtaa, jonka pyörteisiin Kata Riikosen viileän persoonallinen ääni hukkuu pehmeästi. Monin paikoin albumi tuntuu Wilman Claudiuksen (1993) vimmastuneelta reinkarnaatiolta, mutta kommentoi lähtökohtiaan sukupolvirajan takaa. Laulujen näkökulmat ja melodiapolut ovat yksiselitteisesti yhtyeen omia. Ne on vain hukutettu kokonaisestetiikkaan, jonka todistusvoiman sinetöi muusikoiden rakkaus levyhyllyjään kohtaan.
Rehellisyyden nimissä leiriläisille pitäisi soittaa levyltä myös toinen kappale, oikeastaan mikä tahansa, ja kysyä erottiko kukaan sen edeltäjästään. Hiljaisuus osoittaisi albumin puutteet, mutta asettaisi ne samalla oikeisiin mittasuhteisiin. Levy on pikemminkin yhden idean varassa runnottu ohjelmanjulistus kuin kerrontakaareltaan valmis taideteos. Sellaisena se on kuitenkin perusteltu avaus, jota tehdessään yhtye on sisäistänyt lähtökohtansa täydellisesti. Näin vakaan pohjan varassa orkesteri voi jatkossa tutkia huoletta koko sitä moninaisuutta, joka ytimen ympärillä avautuu.
