Haavisto ja Poutahaukat harjoittavat yhdeksännellä albumillaan hallittua epävakautta viemällä tuttua suomi-iskelmän, rautalangan ja rock’n’rollin symbioosia kevyesti progressiivisemman rockin mutta samalla jämäkämmän kansanmusiikin suuntiin. Avainteemaksi nostettu Sysmäläinen sekatyömies ja samassa sielunmaisemassa tarpova Suopelto pureutuvat niin suoraan juurille, että sanojen tunteikas luenta jähmettää melodiat turhankin totisiksi, vaikka kitaristit Rossi ja Saario käyvätkin sävykästä sointudialogia laulajan kanssa. Sukujuhlissa fiilistelevä slovari Kuin muukalainen houkuttelee rootsit hienoimmin esiin.
Viehkoimmillaan Sysmäläinen on kuitenkin kolmen ensimmäisen laulun heleämmin helmeilevissä ja lennokkaammin kulkevissa soitannoissa. Road-haaveilu Iso mut ei jauha tokaisuaan kertsissä, vaan perustelee asiansa vasta lopussa. Soittorosvon elämänviisauksia kertaa kitaran maukkaasti myötäilevä ”nalkutus”. Uutta lunta on koko albumin sulavin laid back -hytkytys. Parin biisin kokeilevat riffit ja rytmiikka ottavat mielenkiintoisia vapauksia Haaviston kantatyylistä, mutta rentous ja levollisuus palautuvat lopuksi rock’n’roll-tikkauksessa Hurry, Please Hurry sekä herkässä kantriballadissa Keskiyön cowboy.