Sitä on vaikea myöntää. 2000-luvun alusta on hemmetin pitkä aika. Monella tuolloin startanneella yhtyeellä on vaikeaa. Esitänkö entistä itseäni vai mitä pitäisi tehdä? Black Lips -yhtye aloitti energisenä joukkiona, joka sai arvaamattomalla häröilyasenteella sotkettua garage- ja punk-resepteistä oman kiinnostavan ja energisen sotkunsa. Nyt ikää on 18 vuotta ja takana läjä pitkäsoittoja ja ne pakolliset kokoonpanovaihdokset. Paketti on väkisin hinkkaantunut uomiinsa ja nyt edessä seisoo karmaiseva totuus. Yhtye oli paljon parempi, kun se oli huonompi.
Sing In A World That’s Falling Apart -albumin ote on aiempiin Black Lips -levyjen sointiin verrattuna akustisempi ja countrympi. Ajatuksena on varmasti ollut jonkinlainen raikastava irtiotto. Uusi vaihde on kuitenkin kaikkea muuta kuin yllättävä. Se toistaa ikivanhaa tuttua käsikirjoitusta. Roisisti rokkaava kitarayhtye väsyy räminän kierrättämiseen ja päättää, että country ja folk onkin se alkuperäinen punk. Askel juurien suuntaan korostaa ikävästi touhun onttoutta. Nyt nyrjähtäneisyyttä esittävät kauneusvirheet perusrokin soitossa tuntuvat nimenomaan esittämiseltä. Provokatiivistä ja röyhkeää markkeeraavat oksennuslaulut ja sanoitukset ovat maneerisia. Omituisuudet tavanomaisen seassa tuntuvat päälle liimatuilta. ”Hei, soitetaan vähän väärin. Se tekee tästä kiinnostavampaa.” Ei se valitettavasti tee.