The Blassics kuvaa itseään ensisijaisesti raa’an funkin vaalijaksi mausteiden tullessa afrobeatista ja jazzista. Ehdottomasti niinkin, mutta kyllä kitaristi Juha Sarkkolan ja trumpetisti Tuure Tammen johtamien hämeenlinnalaisfunkstereiden uusin hengentuote on ennen muuta afrobeatia, hyvinkin leikkaamatonta sellaista. Erinomaisen lämpimästi hengittävää täys-analogista äänitystä myöten.
Oma suosikkini niin lavalla kuin levylläkin kuuman bändin teoksista on edelleen viisihenkisellä kokoonpanolla tehty, maagisen vähäeleisesti hienostunut We Call It Real (2015), johon ensimmäisenä tutustuin. Mutta viihdyn loistavasti tämänkin, peräti yhdeksän hengen voimalla soitetun synkooppipläjäyksen parissa.
Kolmihenkinen torvisektio tuuttaa tyrnää riffiä juuri sillä oikealla, jostain aikain takaa tuulahtavalla kierteellä ja soolotkin ovat pelkkää asiaa. Kolme perkussionistia ja rumpali luovat laittamattomasti funkyn pohjan, jonka lopulliselle tasolle nostaa Sarkkolan pelkästään olennaiseen keskittyvä komppaus. Jollei tämä rytmiikka liikuta, menkää lääkäriin pikimmiten.
Genren alkulähteiltä tuovat terveisiä perkussionistit Victor Tokpanou Beninistä ja Mikyas ”MikiMac” Getachew Etiopiasta. Jälkimmäisen sikäläisittäin sielukkaasti väräjävä syvä laulu on se yllättävä elementti paketissa, se kun poikkeaa vahvasti afrobeatia hallitsevasta, paljon romuluisemmasta nigerialaistyylistä.
