”I don’t wanna be loved, I don’t wanna be loved, I don’t wanna be loved…”
Kun ihminen toistaa saman lauseen yli 50 kertaa, hänen voi olettaa olevan tosissaan. Porridge Radion tapauksessa hokema kertoo kuitenkin muusta. Se paljastaa tunteiden olevan lauluntekijä Dana Margolinille niin tärkeitä, että niitä on pyöriteltävä kunnes sisällöt tulevat täysin tutuiksi. Vasta sitten niihin voi luottaa.
Ja tunteita brightonilaisten musiikissa riittää. Tyynetkin kappaleet purskahtavat säännöllisesti ryöpyiksi, joissa sähkö rikkoo tekstuurin, tulkinta patoutuu neuroottiseksi, ja viestit välitetään sanojen sijasta intensiteetillä. Kuulaasta indie-popista alternative-vimmaan kuljettava vuoristorata kysyy voimia niin yhtyeeltä kuin kuulijaltakin, mutta muu ei taida Porridge Radiolle kelvata. Kaikki ääripäiden väliin jäävä olisi kompromissia.
Musiikillisen kasvunsa yhtye osoittaa siellä missä räjähdysvaara liudentuu melodiseksi kerroksellisuudeksi. Hengityksen tasaantuessa lauluista paljastuu kekseliäitä yksityiskohtia ja kevyiksi aalloiksi taipunutta tarttumapintaa. Ja vaikka seuraavan purkauksen arvaa vaanivan kulman takana, pysyy tunnelma yllätysvalmiina. Reitit jäävät avoimiksi ja äänet hivuttautuvat tykö juuri sellaisina kuin kulloinkin haluavat; epäkeskoina, kohtuuttomina ja sittenkin lohdullisina.
Tunteiden pettämättöminä vastinpareina.