Toisella soololevyllään Melvins-mies Roger ”Buzz” Osborne aka King Buzzo ei olekaan soolona, vaan saa pystybassotukea mm. Fantomasissa ja Mr. Bunglessa soittaneelta Trevor Dunnilta. Muutoin sooloaminen etenee jokseenkin samaan tapaan kuin This Machine Kills Artistsilla (2014): meininki on kuin Melvinsiä ilman muhkeaa jytinää ja särökitaraa – siis vielä vähän keveämpänä kuin emobändin kevytversio Melvins Lite, jossa Dunn pystybassoineen soitti.
Osbornen hoilottavasta toteamisesta kuiskintaan ulottuva manaava laulutyyli on niin läpileikkaava, että mies on tunnistettava tyylillä millä tahansa. Riffikynä herralla on aina ollut jämäkän epäkesko, ja akkarillakin kitarakuviot toimivat mainiosti. Dunnin pehmoisena lotiseva basso ja moninaiset höysteet täydentävät rytmittömän soiton miellyttävän täyteläiseksi.
Kappaleiden vekkulisti viisto ote on pohjavireeltään painajaismaista, ja lopputulema on erikoinen. Rytmiraidan kera kappaleet kehkeytyisivät vetäväksi kevytmölyrockiksi, mutta menettäisivät hämmentävää luonnettaan. Tällaisenaan eittämättömän kiinnostava albumi jää kummalliseen, joskin kutkuttavaan välitilaan.