Kahdella aikaisemmalla albumilla Son Little on puoliakustisesti heijastellut folkiin päin kallistuvaa indierockia, mutta nyt musta saarnamiehen poika Philadelphiasta on ilmeisesti tullut siihen ikään, jossa omien juurten merkitys alkaa kirkastua ja tulee halu tuoda ne voimakkaammin kuvaan mukaan. Ehkä asiaan on vaikuttanut myös yhteistyöt The Rootsin, Hezekiahin ja takuuvarmasti ainakin Mavis Staplesin kanssa. Tuloksena on joka tapauksessa miehen tähän asti paras levy.
Musa tekee selvää jälkeä ja miellyttää myös ehdottoman modernisti intiimillä maanläheisyydellään. Äänikuva on pelkistetty äärimmilleen. Se on mukavaa vastalääkettä nykyään ihan liikaa jylläävälle ”eeppisyydelle” ja ylenpalttisuudelle. Periaatteessa Little tekee kaiken itse, mitä nyt rummuissa, perkussioissa ja taustalaulussa saa vähän apua.
Ei tässä huonoja biisejä olekaan, mutta kyllä ne kaikkein blues/gospel-pitoisimmat numerot, kuten Mahalia, That’s The Way, Don’t Wait Up ja erityisesti Neve Give Up ovat ne voimaannuttavimmat Sonin tajuttoman sielukkaan, täysin luonnollisesti karhean äänen purkaessa tuskaa tositarkoituksella. BBBaby on upea päivitys Marvin Gayen opeista ja Belladonna makuuhuonesoulia ilman vähintäkään limaa. Väittäisin Alohaa yhdeksi vuoden parhaista albumeista.
