M. Wardin musiikki on amerikkalaista folkia, eikä sinällään lähtökohtaisesti erikoista, mutta miehen lähestymistavassa on jotain poikkeuksellisen ajatonta. Neljäs levy nimittäin kerää vaikutteensa Tin Pan Alleyn kapakkapianoista lähtien ja matkan varrelta mukaan ovat tarttuneet kantrit, folkit ja tietenkin myös rockin vaiheet. Wardin vanhanaikaisuus on todella hurmaavaa ja hänen heinähattufolkinsa on ulospäinsuuntautuneisuudessaan ja positiivisuudessaan oikeastaan aika harvinaista näinä hankwilliamsinsa opiskelleiden, tuoppiinsa itkevien nuorukaisten aikoina. Kyllähän M. Wardinkin lauluääni on tyypillisen nariseva, mutta ei murehtivasti vaan pikemmin veikeästi.
Levyn rytmitys on erikoinen: alkuun kuullaan muutama reippaampi rallatus, sitten seuraa puolen minuutin hiljaisuuden jälkeen mietiskelevä nimiraita ja useampi muu rauhallisempi laulu, kunnes loppua kohti pakkaa sekoitetaan muun muassa surf-instrumentaalilla. Vaikka Post-War tuntuu paikoin hukkaavan tunteen tyylittelyn alle, on levy kiehtova ja otettaan kuuntelujen myötä aina vaan tiukentava.
