Mando Diao oli kovassa nosteessa 2000-alkuvuosina. Erityisen suosittu bändi oli kotimaassaan Ruotsissa, jossa yhtyeen kolmas levy Ode To Ocsrasy (2006) vietti viikkokausia maan albumilistan ykköspaikalla. Samaiselta levyltä löytyi yksi kaikkien aikojen parhaista urheiluaiheisista kappaleista, Welcome Home, Luc Robitaille, uljas oodi lapsuuden jääkiekkosankarille. Pian tämän jälkeen Mando Diaon suosio kuitenkin hiipui. Give Me Firen (2009) jälkeen ei Mando Diaosta juuri elonmerkkejä saatu.
Aelita on Mando Diaon pyrkimys ravistaa harteiltaan rasitteeksi käynyt retrorock-leima. Yhtye esittäytyi ensimmäisillä levyillään 60-lukunsa hyvin opiskelleena yksikkönä, jonka oma ääni jäi valitettavasti kaiken tyylitietoisuuden jalkoihin. Nyt Mando Diao on harpannut kaoottiselle 90-luvulle, joka tulee Aelitalla esiin aivan kaikessa, jopa tahallisen tökeröä tietokonegrafiikkaa esittelevissä kansissa. Itsetarkoituksellisella rumuudella on kuitenkin kaunis kääntöpuoli. Sweet Wet Dreams on nimeään myöden hikinen ja tahmainen voimaballadi, jonka parissa heikommilla eväillä varustettu tulkitsija olisi kirjaimellisesti lirissä. Gustaf Norén hoitaa homman kuitenkin niin prikulleen, että jopa Barry White ja Isaac Hayes voivat levätä rauhassa. Tässä yhtälössä jopa vocoderin ja autotunen käytön voi helposti antaa anteeksi.
