Ruotsalaisten retrorokkarien neljäs albumi ei tarjoa varmaa hittiä. Sellaista yhtye kaipaa kipeästi, jos se aikoo nousta ylemmäs The Braveryn ja Dirty Pretty Thingsin kaltaisten b-luokan bändien lämmittelijän roolista.
Skarpisti pukeutuvasta Mando Diaosta puhuttaessa mainitaan usein 60-luvun mod-meininki. Toki monissa tämän levyn kappaleissa on Small Facesin hämyisiä kaikuja, mutta paremmin ryhmä olisi kotonaan 90-luvun puolivälin Britanniassa, jossain siellä Oasiksen haaleissa taustakuohuissa. Vaikka satunnaisissa jousisovituksissa on pientä pelimannihenkeä, eivät omaperäisyysmittarin valot vilku alituiseen. Turhan usein Mando Diao kuulostaa siltä kuin kierrättäisi kierrättäjiä.
Never Seen The Light Of Day -levyn loppuun on säästetty kaksi pitkää biisiä, joissa ei tapahdu juuri mitään. Ilmeisesti uhkaavaksi tarkoitettu One Blood kertoo lähinnä arvostelukyvyn puutteesta ja Dalarna-finaali jaksaa kuulostaa juhlavalta vain muutaman minuutin ajan. Nopeammat kappaleet jotenkin hermostuneen oloisesti naputtava rumpali Samuel Giers viitsii sentään pysytellä niissä muun bändin kyydissä.
