Mark Knopfler on ollut harvinaisen tuottelias sen jälkeen, kun Dire Straits kuopattiin lopullisen tuntuisesti vuonna 1995. The Notting Hillbilliesin jäsenenä ja kitaristilegenda Chet Atkinsin parina tehtyjen albumien kaltaisia sivuprojekteja ja etenkin elokuvamusiikkia Knopfler teki jo Dire Straitsin eläessä, mutta varsinainen sooloura käynnistyi Golden Heartista (1996). Tällä tiellä yllättävän nopeasti Emmylou Harrisin kanssa taltioidun All The Roadrunningin (2006) kannoilla ilmestyvä Kill To Get Crimson on jo viides pysäkki.
Tällä levyllä Mark Knopfler on hakenut inspiraatiota vanhojen rock’n’roll-esikuviensa sijasta etenkin folkista ja vanhan Albionin melodisuudesta. Knopfler antaa niukan soittotyylinsä ja vähäeleisen lakonisen laulunsa rauhoittaa sanan parhaassa merkityksessä. Hänen akustinen ja kevytkosketuksinen sähköinen kitarointinsa saa mausteikseen niin banjoa ja huilua kuin haitaria ja viuluakin.
Albumin avausraidan True Love Will Never Faden idealismi ja Knopflerin laulujen kauneus ovat täydessä sopusoinnussa. Alusta loppuun harmoniansa säilyttävällä levyllä voi aistia mennyttä aikaa muutoinkin kuin koulun joulujuhlassa Secondary Waltzin pyörteissä tai Van Morrisonin ja Bryan Ferrynkin levyttämän traditionaalisen Carrickfergusin mieleen tuovalla The Fish And The Birdillä.
Kun Mark Knopfler laulaa ”We can get wild”, niin kaikki on todella suhteellista. Knopfler on villi kuin Leonard Cohen ja Kill To Get Crimson aikuista rockviihdettä parhaasta päästä.
