Dire Straitsissa maineensa luonut kitaravirtuoosi Mark Knopfler julkaisi kaksi vuotta sitten albumin Sailing To Philadelphia, jota saatiin maailmalla kaupaksi kolme ja puoli miljoonaa kappaletta ja Suomessakin rikottiin 40 000 myydyn levyn raja. Albumi oli erinomainen myös ns. taiteellisessa mielessä, joten odotukset tätä uutukaista kohtaan ovat varmaan kovat.
Ja tuskinpa mies pettääkään hartaimpia ihailijoitaan. Parhaimmillaan hän on levyn monissa tunnelmallisissa balladeissa, joissa on hyvä tarina (muun muassa Way Aye Man, Devil Baby ja etenkin albumin nimikappale). Tämän tyylin Knopfler kyllä osaa. Ikävä kyllä hän on valinnut levylleen myös joitain nopeatempoisia, kantrihenkisiä ralleja, jotka sisäsiistissä salonkikelpoisuudessaan ovat pelkästään ärsyttäviä. Se muheva juurimusiikin luomuviljelty sato, jota esimerkiksi korjataan Jorma Kaukosen loistavalla Blue Country Dream -albumilla, kuulostaa tällä levyllä lähinnä geenimuunnellulta amerikkalaiselta maalaismusiikilta.
Jos Knopfler olisi malttanut pysyä ydinosaamisensa alueella, käsillä olisi potentiaalinen klassikkolevytys. Yritys istua kahdella jakkaralla vie kuitenkin osan viehätyksestä. Ei Knopfler sentään ihan niiden väliin perseelleen putoa, mutta tuolien keikkuminenkin aiheuttaa kuulijalle hieman epävarman olotilan.
Suurmenestys tästäkin levystä epäilemättä tulee, koska Mark Knopfler on Mark Knopfler. Osittain tuo odotettavissa oleva menestys on hienoilla biiseillä ansaittua, osittain se tulee liian heppoisin perustein.
