Sekä Tricky että hänen entinen muusansa ja laulajansa Martina Topley Bird julkaisivat edelliset albuminsa vuonna 2003. Vaikka kaksikon aikalaisiin luettava Portishead onnistui paluussaan kaikin tavoin, taitaa olla liian aikaista väittää triphopin tulleen takaisin. Kun The Blue God toukokuun lopussa ilmestyi, se kompuroi Britannian albumilistan 88. sijalle. Tokkopa heinäkuun alussa julkaistava Knowle West Boy menestyy paljon paremmin.
Martina Topley Bird on saanut albuminsa paketoijaksi kehutun ja kiireisen Danger Mousen. Kumpikaan ei ole parhaassa vireessä. Laulaja väistyy omalla levyllään sivuosaan ja taitavasti viitteitä käyttävä tuottaja vastaa oletuksiin sen enempiä niitä kyseenalaistamatta.
Los Angelesissa äänitetyn The Blue God -albumin ominaissoundi on mukavan pehmeä. Sitä puhkovat vain pariin otteeseen vierailevat särökitarat ja rusahtelevat rytmit, vähän kuin muistumina Trickyn 90-luvun levyiltä. Martina Topley Birdin todellisesta persoonasta ei tämänkään levyn jälkeen ole kuulijalla aavistustakaan.
Eikä Trickylläkään mene hyvin. Hän hakkaa yhä päätään saman umpikujan peräseinään. Knowle West Boy suorastaan pakotti tarkistamaan miehen aiemman tuotannon vuosien jälkeen ja laihaltahan tuo kuulosti. Maxinquaye-debyytin (1995) jälkeen olivat kaikki suunnat avoinna, mutta niin vaan Tricky mieluummin poltti aivonsa ja uppoutui klaustrofobiaan kuin keskittyi kestävän musiikillisen perinnön luomiseen.
Kolkosti kolisevan uuden albumin kantavana teemana on muusikon ankea lapsuus – isää hän ei nähnyt koskaan, äiti teki itsemurhan pojan ollessa nelivuotias ja vankilassakin piipahdettiin – Knowle Westin esikaupunkialueella Bristolissa. Sen on sanottu heijastelevan kaikkia tärkeitä musiikillisia aineksia, jotka Tricky on imenyt sisäänsä, mutta kovin ankeaksi massaksi mies on ne onnistunut sekoittamaan. Postpunk, hiphop, reggae ja listapop jäävät vain välähdyksiksi mielenhäiriön keskellä.
”Ever get the feeling you’ve been cheated?” kysyi Johnny Rotten 30 vuotta sitten. Juuri nyt minua epäilyttää.