Matka Länsirannikon kunnian päiviin – Black Lizardin keulahahmo otti soolollaan uuden suunnan

Paltsa-Kai Salama
Night At The Beach
Soliti

Viimeisellä albumillaan Black Lizard jätti niin inspiroituneeksi, että tartuin innolla bändin laulaja-kitaristin soolodebyyttiin, joka – kuten pitääkin – selkeästi poikkeaa emobändin urbaanista kitarapörinästä.

Tässä Paltsa-Kai Salama tähyää Kalifornian aurinkoon ottaen vauhtia Länsirannikon kunnian päivistä, itsensä mukaan lähinnä Grateful Deadin, Neil Youngin ja Gram Parsonsin country rockista, eikä siis sieltä kosmisemmalta puolelta.

Yllättäen Night At The Beach ei kolahtanutkaan niin putkeen kuin luulin, vaikka useamman kuuntelun jälkeen levy on alkanut puhutella enemmän, varsinkin jälkipuoliskollaan. Ehkä syy on siinä, että esikuvien palavana fanina rimani oli automaattisesti liian korkealla, vaikka vaikutteet eivät ikävällä tavalla suoraan kuulukaan, mitä nyt Summer Of Nothingin synttyriffi on Jerry Garcia Bandilta pöllitty.

Harmittoman oloinen Ran Out Of Love avaa pelin ärsyttävän pinkeänä. Syy on rytmikoneessa, joka ei tähän yhteyteen sovi yhtään. Parhaimmillaan Salama on vain akustisensa säestämissä Hall Of The Deadissa ja dylanmaisessa Carry Awayssa, ne tuntuvat syntyneen todellisista kokemuksista. Tamburiinin ja muiden perkkujen ajaman Dying On A Sunday Morningin nätti melodia hyötyy pienestä kitarariffistä ja Jussi Hurskaisen ambient fonista. Sliden maustama Cry No More fiilistelee selvimmin 60-lukua, hyvällä tavalla.