Tämän levyn nauhoittamisessa ei ole käytetty ainoatakaan mikrofonia. Levynkansiin manifestoitu dogmi ei tee muun muassa Björkiä tuottaneen Matmos-kaksikon levystä kuitenkaan yhtään sen kiinnostavampaa.
Käsitetaiteellisilla kommervenkeilla ja nimekkäillä vierailijoilla (muun muassa minimalisti Terry Riley sekä Sun Ra Arkestran Marshall Allen) ylevöitetty taidepaska on viheliäisintä napsuttelua, mitä on tullut pitkään aikaan kuunneltua. Asuntoni viereiseltä rautatieltä kuuluu ihan yhtä kiinnostavaa äänimaisemaa, joskin tämän kuuntelua tyydyttää se, että äänellinen merkki toimii indeksinä itseensä viittaavan ikonin sijaan. Tällä ei välttämättä olisi väliä, jos kappaleissa olisi temaattisesti kiehtovampia kehittelyä, mutta ainoastaan Supreme Balloonin nimikappaletta pystyy kuuntelemaan.
Duon pseudofilosofinen old school -taiteilu on pesunkestävää retroa ja yhtä modernia kuin Erkki Kurenniemen kokeilut 1960-luvulla. Vehkeily kelvannee vain fanaattisimmille laitefriikeille. Heille kerrottakoon, että lista levyllä käytetyistä syntetisaattoriharvinaisuuksista löytyy kansilärpäkkeestä.