Roxetten sovitusratkaisut, Modern Talkingin balladikäsitys, Survivorin syntetisaattoreilla soitettu kitararock ja kaikki muut ultratrendikkäät kasarimuotoseikat ovat Melody Clubilla hallussa. Jokainen sekunti tällä levyllä kuulostaa ironiselta viittaukselta johonkin 80-luvulla kuultuun. Biittejä ja tyylejä osataan lainailla ja kappalemateriaalissa riittää imua ensimmäisen säkeistön ja ensimmäisen kertösäkeen verran. Sitten käy selväksi, että ne aidot Huey Lewis -biisit taitavat sittenkin huvittaa enemmän. Ja eikös sillä Nik Kershaw’lla ollut tarttuvampia ralleja? Ja eikö Rick Astleyn hitti ollut kuitenkin vielä rasittavammin tarttuva?
Se, että Melody Club on pelkkää kiiltävää pintaa ilman minkäänlaista sisältöä, saattaa olla olennainen osa yhtyeen ironisnostalgista konseptia. Joka tapauksessa se tekee Screamista levyn, jota ilman maailma olisi tullut toimeen aivan mainiosti. Tai ainakin minä olisin ilman tämän levyn olemassaoloa piirun onnellisempi.
Selvää kuitenkin on, että nättien poikien tanssilattialle suunniteltu soundi tulee soimaan sekä mainstream- että indiediskoissa kautta maailman. Samoin kasariefekteillä kyllästetyt videot tulevat pyörimään joka kanavalla ja Melody Club on valtaisa menestys vielä hetken ennen kuin ysärinostalgia vie lopullisen voiton kasarista. Se on sairasta ja väärin.