Happorockin viimeinen dinosaurus, Dave Wyndorf, on ajanut bändinsä viime vuosina sellaiseen nurkkaan, josta ei ole helppoa ulospääsyä. Kaksi viimeisintä albumia ovat olleet nätisti sanottuna keskinkertaisia ja nyt pisimpään kelkassa pysynyt perämies, kitaristi Ed Mundell, on hänkin luovuttanut.
Monster Magnetin luvattiin palanneen suorempien rocklevyjen jälkeen taas tarkastelemaan psykedelisempien linnunratojen ulottuvuuksia. Suoraan sitä ei kai kukaan kehtaa sanoa, että Dopes To Infinityn (1995) avaruuskenkien jättämiä jälkiä tässä haistellaan, mutta tarkoitus käy kyllä selväksi. Wyndorfille ominaiseen tapaan biisit on rykäisty taas spontaanisti talteen. Tiedä sitten tulisiko tuota viikon kirjoitusperiodia aivan silti uskoa, mies kun ymmärtää sumutuksen päälle sanan jokaisessa merkityksessä.
Kuten niin monelle muunkin ysärisuuruuden kohdalla, myös Monster Magnetin kohdalla momentum on valitettavasti menetetty. Last Patrol on uudelleenlämmittelyä, sille ei voi mitään. Mutta millaista jälkilämpöä se tuottaa: komeasti hansikkaasta yhdeksässä minuutissa lähtevä nimibiisi on jo yksinään kestonsa arvoinen kultaa ja mirhamia. Eikä se ole vahingonlaukaus. Donovanin, vanhan hipinretaleen, Three Kingfishersin sovittaminen alavireiseksi ja vainoharhaiseksi tripiksi edustaa sitä hullunrohkeaa luovuutta, jota Wyndorfissa olen aina ihaillut.
