Ennen uuden Monster Magnet -levyn ilmestymistä voi aina olla varma muutamasta asiasta: musiikki tulee olemaan riffivetoista mureaa rockia, joka verhoillaan utuun, usvaan tai synkkään sumuun, keulamies Dave Wyndorfilla on ollut levyn syntyprosessin aikaan henkilökohtaisia ongelmia, jotka heijastuvat sanoituksiin kylmän todellisuuden ja psykoilevan rinnakkaistodellisuuden sekasotkuna, ja biisinnimet tulevat olemaan hilpeitä. Kaikki tämä täsmää Mastermindillakin.
4-Way Diablo (2007) oli tarkoituksellisesti spontaani albumi. Tartu hetkeen -mentaliteetti ei kuitenkaan kantanut koko levyä ja terävistä hetkistä huolimatta loppuvaikutelma oli keskeneräinen. Mastermind merkitsee paluuta valmistellumman materiaalin pariin, mutta vajaaksi jää nytkin. Lähtökohdissa ei ole valittamista, sillä tietty jämeryys on palannut hitaiden tai vielä hitaampien biisien runkoihin. Mutta missä ovat ne vallattomat riffit ja totaalihitit, jotka jäävät elämään keikoille ja ihmisten mieliin? Niitä ei yksinkertaisesti tahdo enää syntyä.
Monster Magnetin 1990-luvun levyt asettivat sellaiset standardit, että rajat ylittäviä kokemuksia odottaa joka kerran. Tätä taustaa vasten Mastermind on vain ok levy, eikä sellainen riitä ylläpitämään bändin raikuvaa mainetta.
